Silja Rantanen

Ars Fennica 1996

Syntynyt 1955 Helsingissä, asuu Helsingissä.

Silja Rantasen maalaukset edustavat taiteellisen tajunnan postmodernia tyyppiä. Hän käsittelee tuotannossaan arkkitehtuurin muotoja. Konkreettinen arkkitehtuuri ei kiinnosta taiteilijaa sellaisenaan, vaan impulssina, eräänlaisen kulttuuridialogin aloitteentekijänä. Hän operoi arkkitehtuurin protoelementeillä, viivoilla, tasoilla ja niiden yhdistelmillä. Fasadi, sermi ja tikkaat ovat kaikki elementtejä, jotka synnyttävä tiloja, ajatuksia ja tunteita.

Taiteilijan mielenkiinto suuntautuukin hänen itsensä ulkopuolelle; katsojaan, kulttuuriin ja historialliseen tilaan. Näistä tulee tutkimuksen kohde arkkitehtuurin sijasta. Silja Rantasen arkkityypit ovat emotionaalisten voimakenttien tiivistymiä; oman havainnon ja ehkä myös psyykkisen tilan heijasteita. Tästä syntyy voimakas omaelämäkerrallinen teksti, johon taiteilijan assosiatiivinen ja meditatiivinen työtapa on suuntautunut. Aleksandr Borovski

”Olen toistanut viidentoista vuoden ajan pariakymmentä kuva-aihetta, jotka nekin ovat lähellä toisiaan kuten risti ja verkko. Aiheeni liittyvät tilallisuuteen sen käsitteellisemmässä, litteässä muodossa. Mielestäni tila on abstrakteimmillaan juuri maalauksessa. Siksi kuvaan projektioita enkä tee veistoksia tai todellisia tiloja.”

NÄYTTELYT
Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki
Turun taidemuseo
Rovaniemen taidemuseo

ARS FENNICA 1996 -palkinnonsaajan valinnut malmöläisen Rooseum-museon johtaja Bo Nilsson toteaa lausunnossaan Silja Rantasesta:

”Ensi silmäyksellä voi Silja Rantasen taiteellinen työskentely vaikuttaa ponnistelulta eri suuntiin, jossa figuratiivinen sekoittuu abstraktiin. Voisi luulla, että kyseessä on tietoinen vastakkainasettelu, jolla pyrittäisiin todentamaan postmoderni olettamus yhtenäisen tyylin mahdottomuudesta aikana, jolloin on vaikea käsittää yhtenäisen subjektin esittämistä. Hänen taiteellisessa työssään vastakkainasettelun tarkoitus tuskin on hämmentää katsojaa, vaan tutkia sitä erilaisten lähtökohtien rikkautta, joka muodostaa maalaustaiteen perustan.

Aiheensa Silja Rantasen maalaukset saavat pikemminkin kulttuurin tuotteista kuin luonnon muodoista. Usein ovat hänen aiheensa sekä yleviä että alhaisia; sekä taiteen alalta että arkipäivästä. Ne voivat olla rakennuksia tai paremminkin pohjapiirroksia: basilikan, kupolin tai muun taideteoksen kuten jonkun Giotton tai Fra Angelicon, mutta yhtä hyvin ne voivat olla jotakin niin yksinkertaista kuin pullapitko tai puinen tiskinkuivausteline. Usein joutuukin ylittämään maantieteellisiä tai aikakausien rajoja saavuttaakseen jotakin universaalia.

Osa näistä aiheista on tunnistettavissa, mutta se ei ole olennaista. Rantanen ei välttämättä ole kiinnostunut siitä, mikä on aiheen sisällöllinen tai tilallinen keskus. Aivan yhtä hyvin voi hänen huomionsa suuntautua johonkin yksityiskohtaan tai perifeeriseen, josta maalaus sitten saa alkunsa. Tämän seurauksena voi aihe tai alkuperä usein näyttää tuntemattomalta tai vieraannutetulta. Tämä korostuu maalauksissa, joissa aiheen lähtökohdan ja maalauspinnan yhdenmuotoisuus usein ovat problemaattisia.

Silja Rantanen on maalauksissaan pureutunut tilan merkitykseen maalaustaiteessa, jossa voidaan erottaa erilaisia ratkaisuja renessanssihenkisestä tilan illuusiosta, jota voisi verrata ikkunaan, aina modernistiseen tilanmuodostuksen puutteeseen, jossa maalaus on pinta, kuin peili. Mutta Silja Rantanen työstää myös myöhäismodernistista tilamallia, jossa maalaus omaksuu veistoksellisia ominaisuuksia merkitsemällä fyysisesti katsojaa ympäröivää tilaa. Voisi olettaa, että Silja Rantanen haluaisi tarttua tilan paradoksaalisiin ominaisuuksiin, mutta hänen kiinnostuksensa tuntuu pikemmin suuntautuvan erilaisten tilallisten arkkityyppien systematisointiin ja järjestämiseen. Ollaankin mahdollisimman lähellä tilan aakkosia, niitä jotka muodostavat maalaustaiteen perusteet, ja voitaisiinkin puhua maalauksen peruskielestä.

Monissa maalauksissa näiden yhteenliitettyjen tilakokemusten tulos kerrostuu tilalliseksi ambivalenssiksi, joka voi muistuttaa tyhjyyttä. Mutta se on tiivistynyttä tyhjyyttä, täynnä maalauksista otettuja näytteitä tai maalausten kokoelmia. Sitä voisi osuvasti verrata siihen hiljaisuuteen, jota Heinrich Böllin kuvaama tohtori Murke kokosi magnetofoniinsa tauoista. Se on sellainen analyyttinen katse taaksepäin maalaustaiteen historiaan, jonka juuret ovat maalaustaiteen konventioissa ja koodeissa. Mutta Silja Rantasen tapauksessa historian tuntemus muuttuu hyvin henkilökohtaiseksi lähtökohdaksi, joka avaa tien uuteen ja ennalta arvaamattomaan. Tällaiset haasteet tekevät mahdolliseksi torjua väitteet maalaustaiteen kuolemasta. Maalaustaide elää ja Silja Rantanen antaa sille elinvoimaa.”