Jeppe Hein

Ars Fennica 2013

Minimalismin sosiaalinen veistos

Jeppe Heinin taiteessa minimalistisen taiteen perintö linkittyy sosiaalisiin kohtaamisiin ja kokemuksiin. Taiteilijan abstrakteja perusmuotoja kierrättävä estetiikka on välillä kuin mekaniikan kapinaa Charles Chaplinin hengessä. Tämän kapinan myötä katsojan suhde ympäristöönsä muuttuu, kun hän tapaa näkymättömän labyrintin tai liikkuvan seinän. Heinin taide on arjen magiaa, missä puistonpenkki menee solmuun tai peilin pinnan teksti kertoo katsojalle hänen kuvajaisensa näkyvän peilissä juuri sillä hetkellä. Hänen teoksensa voivat olla mekaanisia objekteja, mutta toisaalta hän työskentelee myös hyvin paikkalähtökohtaisesti ja luo tiloja sekä tapahtumia. Heinin taiteessa humanismi ja huumori tekevät yhteistyötä tavalla, joka muuttaa modernismin niukan estetiikan maailmankatsomusta muokkaavaksi osallistumiseksi. Hänen teoksensa taikovat arkemme sirkukseksi ja kutsuvat meidät vuoropuheluun taiteellisen elämyksen luonteesta. Yllättävyys, hauskuus ja iskevyys ovat myös nykytaiteellisen työskentelyn ytimessä ja niiden avulla yhteiskunnallinen analyysi ja filosofinen pohdiskelu nappaavat huomiomme. Jeppe Heinin kuvaston näennäinen niukkuus paljastuukin vuolaaksi merkitysvirraksi.

FT Juha-Heikki Tihinen

Vuoden 2013 Ars Fennica -voittajan valintaprosessi oli minulle poikkeuksellisen mielenkiintoinen ja antoisa kokemus. Yleensä kuvataidepalkinnon saaja valitaan tutustumalla taiteilijoiden portfolioihin tai teosehdotuksiin. Ars Fennica -palkinnon saajan valintaan kuului kuitenkin vierailu kunkin ehdolle nimetyn taiteilijan ateljeeseen eri puolille Pohjoismaita. Vaikka vierailut jäivät lyhyiksi, sain tilaisuuden tutustua taiteilijoihin henkilökohtaisesti ja opin ymmärtämään sitä kulttuurista, sosiaalista ja ympäristöllistä kontekstia, jossa he työskentelevät.

Oli miten oli, päätöksenteko oli äärimmäisen vaikeaa. Kaikki viisi ehdokasta ovat kehittäneet vahvan oman taiteellisen tyylinsä, ja tyylit eroavat toisistaan siinä missä taiteilijoiden uratkin. Kuka tahansa heistä olisi ansainnut palkinnon; lopullisen päätöksen tuli siis pohjautua merkitykseen, jonka minä itse halusin palkinnolle antaa. Valitsemani kriteerit eivät näin ollen millään tavoin kuvasta taiteilijoiden taiteellisen työn laatua. Päätin valita taiteilijan, joka tutkii töissään jotain sellaista, mitä itse pidän tässä ajassa erityisen merkittävänä, ja mikä palkinnon ansiosta päätyy suuren yleisön nähtäväksi yksityisnäyttelyssä Helsingissä.

Tällä perusteella olen päättänyt myöntää vuoden 2013 Ars Fennica -palkinnon tanskalaiselle Jeppe Heinille. Hein on jo ennestään laajalti tunnettu veistoksistaan ja installaatioistaan, joita on ollut esillä museoissa, mittavissa kansainvälisissä näyttelyissä ja julkisissa ulkotiloissa. Teoksista mainittakoon muiden muassa Appearing Rooms (2004), arvaamattomasti toimiva vesipaviljonki; Changing Spaces (2003), eräänlainen liikkuva seinä; ja Modified Social Benches (2005-), julkisten tilojen ”muunnellut sosiaaliset penkit”. Monet Heinin teoksista ovat muodoltaan minimalistisia, ja niiden mekaniikka aktivoituu katsojan läsnäolosta, jolloin syntyy yllättävä ja hämmentävä tilanne. Toistuvia teemoja Heinin taiteessa ovat huumori ja leikkimielisyys. Vaikka Heinin installaatioiden odottamaton elementti saattaa joskus hämärtää sen, mikä on hänen taiteellisten pyrkimystensä kannalta olennaista, hän on ensi sijassa kiinnostunut herättämään kysymyksiä ihmislajin käyttäytymisestä, synnyttämään rehellistä epäluuloa ja etenkin tarkastelemaan ihmisolennon havaintokykyä ja tunteita. Minusta on virkistävää ja loogista, että monet hänen viimeaikaiset teoksensa ja projektinsa tutkivat onnen tunteita ja ilmentävät runsauden ja avokätisyyden kokemuksia. Niistä käy havainnollisesti ilmi, ettei kenelläkään ole näistä käsitteistä selvää määritelmää, eikä keskeistä olekaan kysyä, voiko taideteos tehdä ihmiset onnellisemmiksi. Siitä huolimatta – jos taiteen tehtävä on tarjota meille innoitusta, rikastaa ajatusmaailmaamme, herkistää meidät maailman monimutkaisuudelle ja mysteereille ja viimein esittää syvällisiä kysymyksiä omasta elämästämme, ja jos ”meidän elämämme suunta on kohti onnea”, niin kuin Dalai Lama sanoo, tuntuu varsin merkitykselliseltä pohtia näitä ilmiöitä kommunikoimalla ja jakamalla kokemuksia taiteen kautta, etenkin nykyisinä epävarmuuden aikoina. Toivon, että Jeppe Heinin näyttely tarjoaa juuri sellaisen kallisarvoisen tilaisuuden.

Akiko Miki