Heli Rekula

Ars Fennica 2002

s. 1963 Helsingissä, asuu Helsingissä

Heli Rekula valmistui Lahden muotoiluinstituutin valokuvauslinjalta vuonna 1991. Rekula tekee enimmäkseen video- ja valokuvateoksia, usein lavastettuja valokuvia. Hänen tavallisimpia aiheitaan on naisen vartalo ja naisen monet roolit: yksin ja ryhmässä. Tärkeimpiä teemoja ovat viattomuus ja sen menetys, puhtaus ja epäpuhtaus, sekä näiden käsitteiden välisen rajan vetäminen. Rekula tarkastelee ihmistä kulttuurisena eläimenä. Hän kyseenalaistaa tavan, jolla kulttuuri muovaa ihmisen luontaista seksuaalisuutta ja aggressioita. Uskonto on yksi tapa hallita ihmistä: se verhoaa kehon normeilla ja tabuilla.

Maisemakin kuuluu Rekulan aiheisiin. Hänen maisemavalokuvansa ovat luonteeltaan lähes uskonnollisia, kuin jonkin tuntemattoman uskonnon alttareita. Ne esittävät toisaalta puhdasta luonnonmaisemaa, jossa ihmiskäden jälki ei näy, ja toisaalta autonrengasvuoria tai haaksirikkoutuneita laivoja. Muodot ja materiaalit korostuvat Rekolan maisemavalokuvissa.

Taiteilija on osallistunut useisiin ryhmänäyttelyihin ulkomailla, ja hänen videoteoksiaan on esitetty monilla filmifestivaaleilla Suomessa ja ulkomailla.

Näyttelyt
Etelä-Karjalan taidemuseo, Lappeenranta 15.6.-18.8.2002

Robert Storrin lausunto

Heli Rekula on epävarmuuksien taiteilija. Hänen valokuviensa ja videoidensa yksinkertainen tyylikkyys vangitsee paikkoja tai olotiloja, joiden katsojat tehdään yhtäkkiä tietoiseksi ympäröivästä maailmasta – puuskittaisesta tuulesta ja vaihtelevasta valosta merellä ja sen taustalla näkyvällä saarella videossa Landscape No 20 An Tiaracht, tai toisen olennon läsnäolosta heidän edessään videossa Maailmojen välissä, kuitenkin kasvavan epävarmuuden vallassa ja hiljaisen huolestuneina siitä, onko tuohon haaveiden paikkaan mitään pääsyä tai onko tuohon eloisaan havainnoituun henkilöön mitään todellista yhteyttä.

Rekula on tässä mielessä etäisyyksien taiteilija, joka tuo esiin mahdollisuuden ihmisten ja luonnon tai ihmisten ja toisten ihmisten väliseen kommunikointiin mutta jonka tarkka ilmaisuvälineensä hienosäätö – kiinteä polttopiste liikkumattoman maiseman yhdestä ainoasta kohdasta tai yhtäläisen kiinteä katse kiinnitettynä kiihtyneeseen hahmoon, joka liikuskelee kameran tähtäimessä ja katoaa siitä vain tullakseen uudelleen näkyviin ja taas lähteäkseen – kaikki tämä auttaa eristämään yksittäisen katsojan omaan tilaansa ja valpastuttaa hänet oman liikkumisensa, oman keskittymiskykynsä suhteen, tarkkailemaan omaa kykyään yksinkertaisesti ”olla” ajassa ja tilassa, omaa itsehillinnän kapasiteettiään.

Tällä tavoin Rekula käyttää näkemisen tekniikkaa kehittääkseen katsojassa veistoksellista tietoisuutta, jossa katsojan ruumiista tulee hankalasti paikannettava kohde suhteessa esineisiin, jotka silmä näkee mutta joista se ei aivan pysty saamaan otetta tilassa, jossa hajavalaistus, seinän vaimeat sävyt, hiukan rakeiset valokuvat ja hiukan rakeiset videokuvat luovat lähes ajelehtivan todellisuuden, joka hengittää – niin kuin tuulet veden yllä – ja tarjoaa osittaisen pääsyn toisiin vallattuihin tiloihin – hätääntyneelle nuorelle miehelle kuuluviin – mutta jonka outo aineettomuus ja tunnelma eivät sisällä muuta ruumista kuin katsojan, ei mitään muuta konkreettista esinettä kuin videoilluusiota synnyttävän mekaanisen laitteiston.

Niinpä vaikutus joka saadaan aikaan on heti mietiskelevä – aina levolliseen romanttisuuteen saakka – ja hienoisesti mutta itsepintaisesti levottomuutta herättävä, kun hyväksyy sen tosiasian, ettei mitenkään voi ”asettua” suhteeseen luonnon kanssa näiden kuvien avulla – joihin muuten sisältyy kuvia rannalle riviin ajetuista autoista mahtavien näköalojen edessä ikään kuin ne olisivat ajoneuvojen falangi, joista kullakin on oma pysäköintiruutunsa drive-in-elokuvateatterissa – eikä mitenkään voi murtautua kuvaruudun läpi autistisen miehen luo, koska on vankina häntä pimennetystä huoneesta katselevan katsojan sulkeutuneisuudesssa.

Aiheen huomioon ottaen hätkähdyttävän epäsentimentaalisina Rekulan valokuvat ja videot ovat samalla kertaa ajatuksia herättäviä ja haastavia. Sillä juuri kun ne kutsuvat mukaansa, ne tekevät hankalaksi tietää missä itse niiden suhteen on. Ja juuri kun ne näyttävät houkuttelevan eläytyvään kohtaamiseen kuvaamansa kontekstin kanssa, ne estävät kaiken sellaisen itsen projisoinnin pakottaen katsojat turvautumaan omiin voimavaroihinsa ja palauttaen heidät harkitsemaan, minkä vuoksi he niin kovasti haluavat samaistua kuviin, jotka määritelmällisesti näyttävät ikuisesti heidän ulottumattomissaan olevilta tilanteilta. Rekula tunnustaa nämä kaipauksen ja katkoksen väliset vaihtokaupat, pitäen kuvienteon perusedellytyksenä katsomista ja osallistumista tiukassa pinteessä, ja hän liittää tämän tietonsa kokemukseen, jota hän välittää formaalisesti täsmällisillä ja aidon liikuttavilla ja kuitenkin ehdottoman tietoisilla ja jopa itse keinojen suhteen kriittisillä tavoilla, joita hän käyttää luodakseen illuusion ”paikalla olosta” ja ”mukana olemisesta”.

Käännös: Kari Vähäpassi