Heli Hiltunen

Ars Fennica 2001

Syntynyt 1960 Heinolassa. Asuu ja työskentelee Helsingissä.

Henna ja Pertti Niemistön kuvataidesäätiön vuosittain jakama Ars Fennica kuvataidepalkinto myönnettiin huhtikuussa 2001 suomalaiselle kuvataiteilijalle Heli Hiltuselle. Voittaja valittiin viiden suomalaisen taiteilijan joukosta. Valinnan suoritti Wolfsburgin taidemuseon johtaja Gijs van Tuyl. Palkintoon sisältyy 200 000 markan rahapalkinto, näyttelykierros Helsingissä ja Oulussa sekä voittajan tuotantoa esittelevä julkaisu.

Heli Hiltusen työt ovat etupäässä moniosaisia teossarjoja, joissa pienet työt yhdistyvät laajemmiksi kokonaisuuksiksi. Hiltusen aiheet liittyvät usein muistiin, rakkauteen ja aistilliseen läheisyyteen. Teokset ovat henkilökohtaisen ja perheen historian dokumentteja, mutta myös tarinoiden kerronnan välineitä. Uusimmissa maalauksissaan Hiltunen on keskittynyt maisema-aiheeseen. Töiden lähtökohtana voi olla lapsuuden muisto tai vähäpätöisestä lätäköstä otettu valokuva. Taiteilijan käsittelyssä aiheet muuttuvat, fragmentoituvat ja etääntyvät esikuvistaan. Heli Hiltusen siveltimenjälki on kiehtovan kaksijakoinen: samalla kun se on fyysinen ja aistikas on se myös keveän aineeton, piirre mitä lukuisat hienostuneet harmaan eri vivahteet korostavat. Tuloksena on himmeää, intensiivistä valoa hohtavat, ikään kuin harson läpi nähdyt iättömät maisemat.

Näyttelyt
Amos Andersonin taidemuseo 13.10.-18.11.2001
Oulun taidemuseo 7.12.2001 – 27.1.2002

Vuoden 2001 Ars Fennica -palkinnonsaajasta päätti Gijs van Tuyl. Van Tuyl toimii Wolfsburgin taidemuseon johtajana Saksassa. Van Tuyl on syntynyt 1941 Hollannissa. Hän on toiminut kuraattorina Stedelijk museossa sekä ollut Ulkomaisen taiteen johtajana Amsterdamissa 80-luvulla. Van Tuyl on ollut näyttelytoiminnan johtajana Alankomaiden kuvataidevirastossa Haagissa. Hän on myös toiminut Alankomaiden vakituisena näyttelykommissaarina Venetsian ja Sao Paolon biennaaleissa.

Asiantuntija Gijs Van Tuylin lausunto:

Vuoden 2001 Ars Fennica -palkinnon saa Heli Hiltunen omaperäisestä maalausta ja valokuvausta yhdistävästä taiteestaan, jonka vankkana perustana on taiteen ja elämän erottamaton yhteys. Heli Hiltunen on vallannut oman merkittävän paikkansa nykytaiteen kentässä. Hänen taiteellinen näkemyksensä on ajankohtainen, mutta ei trendikäs. Hänen kehityksensä vuosina 1991-93 valmistuneesta, kaksikymmentä pientä maalausta ja valokuvaa käsittävästä teossarjasta Yritys yhdeksi elämäkerraksi, eli tarina siitä miten hän oppi (hitaasti) asioiden nimet neljätoistaosaiseen, vuonna 2000 maalattuun teokseen Nimeämätön – melodian tunnistin hyräilystä osoittaa, kuinka sitkeästi ja vilpittömästi hän seuraa johtoaihettaan, muistikuvien (re)konstruointia ja käsittelyä maalauksen ja valokuvauksen keinoin.

Heli Hiltunen käyttää kahta erilaista välinettään hyvinkin tietoisesti, jopa käsitteellisesti, mutta hänen työnsä ovat paljon enemmän kuin eri työtapojen vuorovaikutuksen kaavamaista kokeilua. Teossarjoissaan hän usein yhdistää pieniä maalauksia ja valokuvia. Hän ei pyri tekemään vaikutusta teosten suurella koolla, vaan ammentaa töidensä muodon ja sisällön arkielämästä ja välittää sanottavansa melkeinpä vanhanaikaisen vaatimattomasti, mutta silti vahvasti.

Valokuvaamalla muistoille annetaan asiallinen sävy; väriä ja valoa hehkuvan maalausjäljen tarkoitus taas on herättää ajatuksia, virittää tunteita ja haaveita. Juuri kahden ilmaisukeinon yhteisvaikutus tuo teoksiin niiden yksilöllisen ulottuvuuden, jossa sileän valokuvapinnan rinnalla on käsin maalattua väriä. Pienen maalauksen hämäryydessä huomiota kiinnittää sijaamaton vuode; viereisessä kuvasarjassa on valokuva pallosta, joka näyttää aivan saippuakuplalta.

Heli Hiltunen levittää mielellään väriä kankaalle kuin ”marmeladia voileivälle”. Tässä mielessä maalaaminen, toisin kuin valokuvaus, on alkukantaista toimintaa. Hiltusen töissä maalauksen tiiviys ja intensiivisyys käyvät käsi kädessä valokuvan pinnallisuuden ja mekaanisuuden kanssa. Maalausten pinnan alla kytee. Punainen, vihreä tai violetti tausta hohkaa hämärässä. On kuin pintaan olisi tehty reikiä, väriä kaavittu pois, jotta muistot, koko kuvien kuoro, pääsisi esiin. Kuin jälkihehkuna.

Hiltusen kuvat näyttäytyvät paperilla tai kankaalla tavattoman vakuuttavasti ja vangitsevasti, ne loistavat ja himmenevät kuin valkokankaalle heijastettuna. Esineitä, sirpaleita: puita, tyyny, talo, kukka, kirkkomaa, vuode, sanko, hansikas, vanha kirjekuori, joki, tai jopa väri itsessään. Eihän muisti koskaan takerru yhteen kuvaan, vaan virtaa kaiken aikaa. Siksi myös Heli Hiltunen käyttää elokuvamaista sisäistä logiikkaa, jossa löyhästi toisiinsa liittyvät kuvasarjat ikään kuin pulpahtavat pintaan ajan virrasta. Vaikutelma on samanlainen kuin hänen elokuvassaan Hidas valssi kahdelle, jossa puolipimeässä tanssiva pari ilmestyy ja katoaa kuin valaistut hahmot näyttämöllä, yhä uudestaan ja uudestaan toisensa kohdaten ja jälleen erkaantuen. Kuvien valo ei ole täyttä päivänvaloa, vaan sarastuksen tai iltahämärän haaveellisten hetkien valoa. Ei niinkään salaperäistä kuin ihmeellistä. Se on kuin taikaa.

Heli Hiltusen taide on verevästi kiinni elämässä, ja sen juuret ovat syvällä hänen sukunsa kotimaassa, rajantakaisessa Karjalassa. Karjalan maisemat ovat varmasti upeita. Lapsuuskotinsa, heinolalaisen puutalon tavaroita Hiltunen on valokuvannut konkreettisina esineinä; maisemamaalausten innoittajana sen sijaan ovat olleet kirjoista löytyneet ihannoivat maisemakuvat.

Heli Hiltusen maalaukset ja valokuvat liikkuvat kuvamaailman eri tasoilla, taiteen ja valokuvauksen välimaastossa, nykyhetken ja menneisyyden, toden ja muistojen välillä; ne jättävät tilaa erilaisille tulkinnoille ja herättävät monenlaisia ajatuksia ja tunteita.

Gijs van Tuyl
Wolfsburg 21.3.2001