EHDOKAS 2004
Karin Mamma Andersson
syntynyt 1962 Luulajassa, asuu Tukholmassa.
Karin Mamma Anderssonin maalausten voi sanoa osallistuvan nykytaiteen traumakeskusteluun. Andersson käsittelee nykyihmisen monimutkaista historiasuhdetta. Hänen maalauksensa luovat ympärilleen vieraantuneen ja samalla maagisen tunnelman. Unohdetut tapahtumat ja jätetyt jäljet näyttäytyvät menneen haamuina tiedostamattoman tasolla. Maalausten tunnelmaa kuvaa Sigmund Freudin määrittämä kauhistuttava. Maalauksissa tuttu tai kotoisa asia näyttää unohdetun tai kätketyn puolensa ja muuttuukin äkkiseltään pelottavaksi. Tämä tulee esiin kollektiivisella tasolla Anderssonin maalausten henkilöhahmojen eristäytyneinä ja haavoittuneina eleinä. Hypnotisoidut katseet ja tyhjentyneet eleet kertaavat nykytilanteen hahmottomuutta. Samalla ne paljastavat näyttämön, joka kutsuu tulkitsemaan siinä esitettyä.
Taidehistoriallisesta perspektiivistä nähtynä Anderssonin maalausten tunnelma sijoittuu romantiikan ja modernismin välivyöhykkeeseen. Näynkaltaiset maisemat ja interiöörit vaeltavat teoksissa aavemaisina. Tunnelmaltaan ne ovat yhtä aikaa kevyitä ja raskaita. Usein synkät maisemalliset teokset sijoittuvat myyttiseen Pohjolaan tai ruotsalaiseen tunturimaisemaan. Anderssonin maalausten rämeet, valkoisena hohtavat koivut ja ahnaat virvatulet ovat tuttua kuvastoa kansansaduista ja loitsuista. Vaikutelmia tukee maalausten rakenteellinen selkeys ja painokkuus, jotka yhdistyvät maalausjäljen tyyliteltyyn ja keveään hermostuneisuuteen. Amerikkalaisen 1980-luvun maalauksen yhteydessä käytetty postmodernismi tai sitaattitaide jäävät määrittelyinä vain pinnallisiksi käsitteiksi. Anderssonin kuvissa ei voi olla näkemättä yhteyttä Carl Friedrich Hillin sairaisiin fantasioihin, Paul Gauginin uskonnollisiin maisemiin, Paul Delvaux'n unettomiin kipsitorsoihin tai Henri Toulouse-Lautrecin irvokkaiden kabareiden katsomoihin. Maalausten läpi kävelee Edward Hopperin autioiden katujen vaeltajat.
Maalausten peruskuva on tiivistynyt kokemus historian kerrostuneisuudesta lavastetussa nykyhetkessä. Karin Mamma Andersson viettelee katsojan mukaan maalausten outoon tunnelmaan. Hän on nykypäivän kertoja, joka yhdistää juonellisia vaiheita samaan kuvaan. Alkunäyttämönä voi nähdä vanhan ruokasalin, jonne huonetta käyttäneet eri aikojen ihmiset ovat kokoontuneet yhteisille päivällisille jatkamaan sanatonta keskustelua. Turvalliset kiinnekohdat ympäröivään maailmaan ovat annettuina, ja silti ne näyttävät katoavan. Andersson on kuin dekkarikirjailija tai mysteerinäytelmän kertoja, joka virittää kiinnostavia johtolankoja lukijalle. Katsoja tuntee olevansa kadonneen ajan ovella - jäävänsä aina kynnykselle kuin vieraissa juhlissa.
Leevi Haapala